Perunanviljelyn sata vuotta

Perunan viljelyaloista ja kokonaissadon määristä Suomessa on nyt olemassa sadan vuoden ajalta yhtenäinen tilasto. Yksinkertaisella laskutoimituksella luvuista saa kuvion satotason kehityksestä ja vapaalla kädellä piirtämäni trendiviivan avulla mielenkiintoisen tarinan suomalaisen perunanviljelyn kehitysvaiheista.

Jo toista maailmansotaa edeltävänä aikana päästiin lämpiminä 30-luvun kesinä viidentoista tonnin hehtaarisatoihin, mutta sotien aikana pudottiin hetkellisesti syvään kuoppaan. Sotien jälkeen 50-luvulle tultaessa noustiin uudelleen sotia edeltäneelle tasolle, mutta siitä eteenpäin mitään merkittävää kehitystä ei sitten tapahtunutkaan kolmeen vuosikymmeneen. Satotaso sahasi aina 80-luvun vaihteeseen asti samalla 15 tonnin tasolla, suurin vuosittaisin vaihteluin. Sitten alkoi voimakkaan kehityksen vaihe, joka näyttää kuitenkin pysähtyneen 2010-luvulla. Mistä tässä kaikessa on oikein kysymys?

Perinteisin menetelmin

Perunaa viljeltiin aina 60-luvun vaihteeseen asti vuosikymmeniä melko samanlaisin perinteisin keinoin. Pelto kynnettiin ja muokattiin hevosvetoisilla auroilla ja äkeillä. Karjanlanta oli pääasiallinen lannoite, siemenperuna idätettiin kunnolla ja peruna istutettiin käsipelillä sahralla avattuihin vakoihin. Kemiallista kasvinsuojelua ei juurikaan käytetty ja peruna nostettiin pääasiassa heittopyöräkoneilla tai muilla hevosvetoisilla laitteilla tai kuokalla. Karjavaltaisilla tiloilla peruna pystyttiin sijoittamaan viljelykiertoon nurmen ja viljan kanssa.

60-luku, koneellistumisen vuosikymmen

Jo 50-luvun puolella pelloille alkoi ilmestyä traktoreita ja heittopyöräkonekin siirtyi pikkuharmaan perään, mutta vasta 60-luku oli varsinainen koneellistumisen vuosikymmen. Traktorien yleistymisen myötä ilmaantui nopeasti lannoitteen keskipakolevitin, puoliautomaattinen istutuskone, elevaattorinostokone ja vähitellen perunapuimuri, automaattinen istutuskone ja jo kohta siihen yhdistetty sijoituslannoitusyksikkö NPK-lannoitteelle. Ja kemiallinen rikkaruohojen torjunta yleistyi ja perunaruton torjunta tehostui. Kaikki tämä tapahtui 60-luvulla, mutta satotasossa ei tapahtunut mitään kehitystä. Miksi näin?

Isoin syy satotason junnaamisessa paikallaan on varmaan siemenperunan tautisuus. Virustaudit ja tyvimätä heikensivät kasvua ja märkämätä ja muut varastotaudit söivät vielä lisäksi merkittävän osan varastoidusta ruokaperunasta. Automaattiset istutuskoneet katkoivat ituja ja idätyksen tuoma etu menetettiin lähes täysin. Perunanviljelyyn keskittyvien tilojen synty tarkoitti samalla sitä, että kaikki tilan perunalle sopivat lohkot, ja osa sopimattomistakin, olivat vähitellen perunan monokulttuurissa. Kun niitä samalla alettiin  rasittaa moneen kertaan kesässä raskailla koneilla, maat alkoivat tiivistyä ja niiden sadontuottokyky laski. Tämä kaikki nollasi paremman lannoituksen ja kasvinsuojelun tuoman hyödyn.

70-luvun suurin muutos oli varmaan varastointitekniikan kehittyminen. Koneellisesti tuuletettavat laatikkovarastot alkoivat yleistyä, ja niissä peruna säilyi itämättöminä lähes seuraavaan kesään asti. Hyväkään tuuletus ei kuitenkaan säästänyt huonolla siemenperunalla tuotettua satoa kuiva- ja märkämädiltä ja rengasmädältä.

80-luvulla uusi nousu

Perunan uusi nousu alkoi 80-luvun alussa ja seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana satotaso lähes kaksinkertaistui yli 25 tonniin hehtaarilta. Mitä silloin oikein tapahtui? Ylivoimaisesti tärkeintä oli Siemenperunakeskuksen toiminnan alkaminen ja vähitellen terveen siemenperunan tulva viljelyyn. Ensimmäisessä työpaikassani Jepuan Perunassa satsasimme ensimmäisten joukossa uuteen siemenperunaan ja näimme konkreettisesti omin silmin pellolla, mikä valtava ero kasvussa uuden ja vanhan siemenen välillä oli. Nopeasti kaikilla Jepuan viljelijöillä oli kahden vuoden siemenkierto, ensin uuden siemenen lisäysvuosi ja sitten sadon käyttö ruokaperunan siemeneksi. Tämä tuotantotapa yleistyi vähitellen koko Suomessa ja vahvistui entisestään 90-luvun puolivälissä, kun Suomi sai neuvoteltua EU:hun liittymisen yhteydessä ruoka- ja ruokateollisuusperunalle kansallisen tuen. Tuen saannin yhdeksi edellytykseksi asetettiin vaatimus, että samaa siemenerää sai viljellä tilalla korkeintaan kaksi vuotta. Kansallisen tuki loppui vuonna 2010, samoin siemenen uusimisvelvoite.

Toinen megatrendi, mikä nosti satotasoa, ja laatuakin, oli uusien lajikkeiden tulo markkinoille. Aina 80-luvun lopulle lajikkeiden uusiutuminen oli pääasiassa kotimaisen kasvijalostuksen ja Keskon Svalöv-yhteistyön varassa, Hämeen Perunan Agrico-kuviota unohtamatta. Sitten keskieurooppalaisille perunan jalostajille yksi toisensa jälkeen löytyi suomalainen edustaja ja jalostajien kärkilajikkeiden pääsy Suomen markkinoille sysäsi satotasoa aimo harppauksen eteenpäin sen aikaiseen valtalajikkeeseen Rekordiin nähden. 

Kolmaskin perunasadon määrää ja laatua ratkaisevasti parantanut seikka täytyy mainita, nimittäin viljelyn ammattimaistuminen. Perunatilojen määrä alkoi laskea jo 80-luvulla ja kehitys on jatkunut 2000-luvulle asti. Kun oletettavasti keskimääräistä heikommin tuottavia tiloja ja lohkoja on jäänyt pois viljelystä, se on nostanut  jäljelle jäävän perunanviljelyalan laskennallista satotasoa. Ammattimaisesti perunaa viljelevä uusi sukupolvi on lisäksi kehittänyt perunan viljelytekniikkaa jopa äärimmilleen mahdollisimman hyvän tuloksen saavuttamiseksi. Vaikka ammattimaistuminen on samalla tarkoittanut tilakohtaisen viljelyalan kasvua, ja sen myötä monokulttuurin jatkumista, se on kuitenkin tuonut enemmän hyötyjä, tehokkaampien hoitomenetelmien, tarkemman lannoituksen ja paremman kasvinsuojelun muodossa.

2010 luvulla kehitys on pysähtynyt

Mitä sitten oikein on tapahtunut 2010-luvulla, kun satotason kehitys näyttää jämähtäneen paikalleen? Ilmeisesti viljelyn teknisen kehityksen tuomat hyödyt on ammennettu loppuun ja jäljellä ovat edelleen ne samat jo 60-luvulla alkaneet haitat. Peruna viljellään edelleen pääasiassa monokulttuurissa, raskailla koneilla, josta maan läpäisevyys ja sen seurauksena kasvukunto vähä vähältä heikkenee. Jatkuvan perunanviljelyn seurauksena peltoon on pesiytynyt lukuisia perunan tauteja, jotka heikentävät sadon määrää tai laatua. Kun siemen uusimisvelvoite poistui vuonna 2010, terveen siemenperunan käyttö väheni, mikä kielii siitä, että jotkut käyttävät entistä tautisempaa siementä. Ja siemenperunan idättämisestä ei pystytä edelleenkään ottamaan kaikkea hyötyä irti. Ja perunapeltojen kastelu on edelleen vähäistä, vaikka Suomi on tuhansien järvien maa ja perunanviljely on keskittynyt pääasiassa Pohjanmaan jokivarsiin.

Satotason jatkuva voimakas heiluminen vuodesta toiseen kertoo lisäksi siitä, että joidenkin luonnonolojen aiheuttamaa haittaa ei ole ilmeisesti pystytty juurikaan vähentämään sadassa vuodessa. Suurimmaksi konnaksi nostaisin maan vesitalouden. Peruna kärsii monokulttuurin tiivistämässä maassa yhä herkemmin niin runsaasta vedestä kuin sen puutteestakin. Kesien oletettava lämpeneminen tulee vielä lisäämään veden tarvetta.Toinen hallitsematon luonnonvoima on tietysti lämpötila. Kasvihuoneilmiön vahvistuminen tuonee tähän vähitellen lievitystä niin, että meillä on vain lämpimiä kesiä, aivan kuin lapsuudessa, mutta sitä odotellessa voisi vielä kertaalleen miettiä, voisiko idätyksestä ottaa irti nykyistä enemmän hyötyä.

Varhaisperunan istutusta laiskan miehen tekniikalla

Heti, kun routa on hävinnyt maasta (talikko menee maahan ilman vastusta), on syytä aloittaa varhaisperunan istutus omaan puutarhaan, jos kerran haluaa omaa perunaa juhannuspöytään. Se tietysti edellyttää sitä, että on hankkinut ajoissa siemenperunaa ja idättänyt sitä riittävästi (vähintään 200 astetta idätyslämpösummaa). Idätyslämpösummahan lasketaan siten, että päivittäisestä idätyslämpötilasta vähennetään 4 astetta ja luvut summataan.

Istutusvalmista Colombaa (yllä) ja Solistia (alla)

Jos haluaa välttyä kokonaan idättämiseltä, kaupoista löytyy varmasti jo tänään, 19. huhtikuuta, sellaista myyntitilassa itänyttä siementä, että sen voi istuttaa suoraan. Siemenperunat täytyy silloin purkaa säkistä varovasti, että hauraat valkoiset pimeäidut eivät vahingoitu. Ja ensimmäisiin istutuksiin kannattaa tietysti hankkia jotakin oikeaa nopeakasvuista varhaisperunalajiketta, joita ovat ainakin Carrera, Colomba, Jussi, Solist ja Timo.

Laiskan miehen perunanistutusta

Tutkiskeltuani nyt puolenkymmentä vuotta tätä perunan pienimuotoista omatarveviljelyä kotipuutarhassa, olen päätynyt siihen, että helpoin viljelytekniikka on istuttaa peruna suoraan muokkaamattomaan maahan. Oheisessa kuvassa on esitetty menetelmän keskeiset elementit.

Naru kahden paalun väliin osoittamaan penkin suuntaa, tai jonkinlainen istutusviiva vaikka haravan varrella. Sitten vain lapiolla tai leveäteräisellä kuokalla riittävän syvä kuoppa (lapiopiston syvyyteen), pohjalle ripaus lannoitetta, vaikkapa Biolan Peruna- ja juureslannoitetta (puoli dl per kasvi), vähän maata päälle, siemenperuna itupää ylöspäin kuoppaan niin, että itu jää noin 5 sentin syvyyteen maan pinnasta ja varovasti itua vahingoittamatta maata päälle maanpinnan tasalle.

Mitään penkkiä ei tässä vaiheessa tarvita. Tärkeintä on, että idulla ei ole kovin pitkä matka pintaan.  Sitten harso (mielellään tuplaharso) penkin päälle, jotta maa lämpenee mahdollisimman nopeasti ja suojaamaan myöhemmin perunan tultua pintaan varsistoa hallaöinä paleltumiselta. Paksuhkosta rautalangasta katkotut puolitoistametriset kaaret toimivat erinomaisesti harson tukirankana (katso kuvia alla).

Miksi tämä sitten toimii?

Puutarhamaa on yleensä riittävän pehmeää, jotta perunan juuristo helposti läpäisee sen, ilmankin, että sitä hirveästi muokkailisi. Sitähän ei ole jyrätty koskaan tiiviiksi raskailla koneilla. Ja kastemadot ovat toimineet ahkerasti kotipuutarhurin pieninä apulaisina. Maassa ei ole pitkään jatkuneen hyvän hoidon jäljiltä pahoin kestorikkakasveja, ja jos joku yksittäinen voikukka tai vesiheinä on talvehtinutkin, sen voi kiskaista istutuksen edetessä pois.

Myöhemmin itävien kertarikkakasvien torjunta on helppoa, sen kun harjaa muutaman kerran istutusjälkeä rautaharavalla ennen perunan pintaan tuloa. Ja lopullisen penkin teko siinä vaiheessa, kun varret ovat kasvaneet riittävästi pituutta, jotta lehdet eivät enää peity penkin sisään, tuhoaa viimeistenkin siemenestä itävien rikkojen elinolosuhteet.

Tuntuu myös siltä, että tällä tavoin pääsee istuttamaan perunaa aikaisemmin, mikä on varsinkin varhaisperunalla merkittävää. Maatahan ei voi alkaa ihan heti roudan sulamisen jälkeen muokkaamaan, mutta yksittäisiä istutuskuoppia tuntuisi voivan kaivaa vaikka heti roudan sulamista seuraavana päivänä, kuten tämän jutun kuvissa. Tai tällä menetelmällä jopa roudan päälle istuttaminen voisi onnistua. Olisin halunnutkin kokeilla sitä tänä vuonna, mutta routa suli liian nopeasti alta pois.

Miksi siis nähdä turhaa vaivaa ja kääntää maata hiki päässä ja selkä vääränä, kun tällaisella herrasmiehen istutustavalla pääsee samaan lopputulokseen selkä kuivana ja ilman Buranaa.

Onko 60 tonnin satotaso mahdollinen kotipuutarhassa?

Kirjoitin vuonna 1993 tulevan EU-jäsenyyden ahdistaessa suomalaista viljelijää Maatilan Pirkkaan jutun siitä, millä keinoin perunan ammattiviljelijä voi saavuttaa meidän oloissamme 60 tonnin EU-satotason. Totesin siinä, että lajikekokeissa 60-70 tonnin hehtaaristoja saadaan harva se vuosi, joten sellainen on mahdollista myös ”oikeassa” perunanviljelyssä, kun vain siirtää perunakokeissa käytetyn viljelytekniikan käytännön viljelyyn. Mikään ei ole muuttunut. Peruna kasvaa edelleen samoin opein. Artikkelin voi lukea täältä: www.saunalahti.fi/ahven/peruna/leartik4.htm

Luettelin artikkelissa joukon perunakokeissa noudattamiani hyvän perunasadon avaintekijöitä, kuten perunalle sopiva maalaji, vuoroviljely, syvä muokkaus, terve siemen, satoisa lajike, siemenen idätys, oikea lannoitus ja kastelu. Totesin, että osa viljelijöistä pääsi jo silloin hyvinkin 40 tonnin satoihin noudattamalla ainakin osaa, muttei läheskään kaikkia, näistä toimenpiteistä. Totesin myös, että suurimpina esteinä oikean viljelytekniikan noudattamiselle on pohjimmiltaan pieni tilakoko ja monien viljelyn tehostamiseen tarvittavien investointien kalleus.

Perehdyttyäni tänä kesänä ruohonjuuritasolla perunan palstaviljelyyn uskallan esittää rohkean väitteen, että omassa puutarhassa tai palstalla on itse asiassa helpompi päästä EU-satoihin kuin ammattiviljelijän kymmenillä hehtaareilla. Omaa palstaa voi nimittäin hoitaa kuin koekenttää, jossa jokainen neliömetri saa samanlaisen ja mahdollisimman paljon perunan kasvua edistävän käsittelyn. Ammattiviljelijällä tilakoko ahdistaa edelleen ja perunaa kasvaa usein sille sopimattomilla kasvupaikoilla ja puutteellisessa viljelykierrossa. Ja kaikki edellä esittämäni kasvua edistävät toimenpiteet voi panna omalla palstalla täytäntöön vain omalla viitseliäisyydellä, ilman mittavia investointeja.

Asian ytimessä on oivallus, miten pienestä peruna-alasta palstaviljelyssä lopulta on kyse ja miten vähällä vaivalla sen pystyy hoitamaan huolella. Ensimmäisistä varhaisperunoista juhannuksen alla syyskuulle riittää paljon perunaa käyttävälle perheellekin noin 20 rivimetriä, ja sitä lyhyempi penkinpätkä, mitä paremmin perunan saa kasvamaan. Ja kolmannella ja neljännellä penkillä mennään jo pitkälle kohti joulua. Lopultahan puutteelliset varastointimahdollisuudet asettavat viljelyn laajuudelle luonnolliset rajat, kun peruna alkaa siellä joulun tietämissä itämään häiritsevässä määrin.

Oman palstaperunan uuden terveen siemenen kustannus jää pieneksi ja siemenen pystyy valoidättämään optimaalisesti. Huolellisen ja perunalle riittävän syvän maanmuokkauksen pystyy suorittamaan talikolla ja kestorikkaruohot saavat samalla kyytiä. Perunapenkkien paikkaa pystyy yleensä ainakin kohtuullisesti vaihtelemaan, jotta peruna säilyy monokulttuurin vaaroilta. Maanmuokkauksen ja istutuksen pystyy suorittamaan täsmälleen oikea-aikaisesti. Pienellä tilkulla maan ravinnetila on tasainen ja sille on helppo räätälöidä sopiva lannoitus. Rikkaharavoinnit ja penkin multaus hoituvat varttitunnissa. Ja perunan pystyy kastelemaan vaivatta vaikka joka päivä, jos vesi on edes kohtuullisen lähellä. Varsien niitto tai nyhtäminen ja poiskuljetus hoituu tunnissa.

Palstaperunan miinuspuolelle ammattiviljelyyn verrattuna jää ainoastaan perunarutto. Palstaa haluaisi mieluimmin hoitaa kokonaan luomuna, sehän on usein koko vaivannäön idea. Ruttoruiskutuskin on siksi useimmiten poissuljettu vaihtoehto. Kymmenillä naapuripalstoilla rutto saa aikaisin otteen perunasta ja itiöt lentävät saastuttamaan sinunkin perunaasi, vaikka mitä tekisit. Tai, toki voi tehdä paljonkin. Rutonkestävät ja nopeasti satoa tekevät lajikkeet, mahdollisimman aikainen istutus ja ruton maatartunnan estäminen omalla lohkolla parantavat onnistumismahdollisuuksia ratkaisevasti. Ja jos kaikki muu, lannoitus, kastelu, terve siemen, idätys ym., on hoidettu mahdollisimman hyvin perunan kasvua palvelevasti, sinulla on jo elokuun alkupuolelle, kun rutto usein saa lopullisen vallan, penkin uumenissa täysikokoinen perunasato ja voit ryhtyä hyvillä mielin varsien poistoon ja odottamaan palkitsevaa lopullista perunannostoa.

Onko tästä kaikesta sitten liikaa vaivaa. Riippuu miten sen ottaa. Jokainen lohkolla suoritettu voimainponnistus on samalla liikuntasuorite. Maan muokkaus talikolla on puolimaraton. Varttitunnin kastelurupeama tai penkkien haravointi yhdessä puutarhapalstalle pyöräilyn kanssa vastaa kevyttä aerobicia, josta joudut lisäksi salilla maksamaan. Sitä kutsutaan hyötyliikunnaksi.

Perunapalstan nollasummapeli

Tähän asti olen kuvitellut, että perunarutto on palstaviljelyn isoin ongelma. Ahkera kiertely siirtolapuutarhalla on kuitenkin paljastanut, että se onkin ravinteiden ja veden loppuminen. Puutarhapalstoilla pelataan nollasummapeliä: jos heinäkuu on kuiva ja kuuma, perunanvarret kellastuvat ravinteiden ja veden puutteeseen, jos se on sateinen, rutto vie varret. Aina menee kuitenkin huonosti.

Kun sateinen ja kylmä jakso loppui heinäkuun alussa ja kasvit lähtivät nopeaan kasvuun, ravinnepuutokset alkoivat näkyä heti. Perunalla alimpien lehtien lehtisuonien välit alkoivat ensin kellastua ja sitten ruskettua magnesiumin puutteesta ja ylimpien lehtien reunat ruskettua kaliumin puutteesta. Lopulta kunnon helteiden alettua lehdet alkoivat kellastua ja pakkotuleentuivat typen loputtua maasta. Paikoin näkyi myös mangaanin puutosta, mille on tunnusomaista lehtisuonten myötäiset tummat pilkut. Johtopäätös siirtolapuutarhan käytäväkeskusteluissa: taivaalta tuli sateen mukana alas saasteita, jotka kellastuttivat kasvustoja.

Viljelypalstoilla harjoitetaan suoranaista ryöstöviljelyä. Vuosi vuoden perään viljellään pelkästään maata köyhdyttäviä vihanneksia, juurikasveja ja perunaa ja hyvin harvoin mitään maan ravinnevaroja lisäävää tai edes säilyttävää. Keinolannoitteita ei käytetä periaatteesta ja monet eivät laita maahan ylipäänsä mitään ja kehuvat, että heillä on aitoa luomua.

Heinäkuun helteillä peruna olisi tarvinnut ennen kaikkea runsaasti vettä. Kun vettä on riittävästi, kasvin lehtien alapinnalla sijaitsevat ilmaraot pysyvät auki, jolloin kasvi saa niiden kautta yhteyttämiseen tarvitsemaansa hiilidioksidia. Kuivalla kelillä kasvi räppää ilmaraot kiinni, jolloin yhteyttäminen, kasvu ja sadonmuodostus keskeytyy. Maan pitäminen kosteana myös auttaa kasvia irrottamaan siitä tarvitsemiaan ravinteita.

Ihan kaikkein kuumimpia keskipäivän tunteja lukuunottamatta peruna olisikin kasvanut koko heinäkuun aivan mahtavasti, jos se vain olisi saanut vettä. En kuitenkaan nähnyt kenenkään kantavan kastelukannullistakaan vettä perunalle, muille kasveille kylläkin aamuin illoin. Senpä vuoksi vihannekset ja juurekset kukoistavatkin monella palstalla ihan ennennäkemättömästi, kun samaan aikaan perunanvarret ovat usein kokonaan kuivuneet pystyyn.

Perunarutto ei ole kuivilla keleillä ehtinyt täystuhovaiheeseen kuin noin puolellakymmenellä palstalla, joilla se on ilmeisesti lähtenyt liikkeelle maatartunnasta, vaikka yksittäisiä ruttolaikkuja näkyykin jo lähes joka lohkolla. Rutto suorittaa normaalisti terminaalihoidon viimeistään elokuun puoliväliin mennessä, jos perunaa ei ole suojattu ruiskutuksin. Näyttäisi kuitenkin siltä, että ruttoa ei tarvitakaan päättämään perunan päiviä puutarhapalstalla, vaan se hoideataan näännyttämällä peruna nälkään ja janoon.

On suorastaan surkuhupaisaa, että itse olen syönyt oman puutarhan perunaa juhannuksesta asti, jo viiden viikon ajan, mutta useimmat siirtolapuutarhurit eivät ole edes aloittaneet. Ja minun perunani kasvaa edelleen melko hyvävoimaisena, kun suurella osalla siirtolapuutarhan palstoja peruna on jo lopettanut kasvunsa, ennen kuin se edes koskaan pääsi kunnolla kasvun alkuun. Näyttää siis vahvasti siltä, että hyvät neuvot olisivat tarpeen, mutta miten palstaviljelijät tavoittaa, se on jo ihan toinen juttu.