Jo toista maailmansotaa edeltävänä aikana päästiin lämpiminä 30-luvun kesinä viidentoista tonnin hehtaarisatoihin, mutta sotien aikana pudottiin hetkellisesti syvään kuoppaan. Sotien jälkeen 50-luvulle tultaessa noustiin uudelleen sotia edeltäneelle tasolle, mutta siitä eteenpäin mitään merkittävää kehitystä ei sitten tapahtunutkaan kolmeen vuosikymmeneen. Satotaso sahasi aina 80-luvun vaihteeseen asti samalla 15 tonnin tasolla, suurin vuosittaisin vaihteluin. Sitten alkoi voimakkaan kehityksen vaihe, joka näyttää kuitenkin pysähtyneen 2010-luvulla. Mistä tässä kaikessa on oikein kysymys?
Perinteisin menetelmin
Perunaa viljeltiin aina 60-luvun vaihteeseen asti vuosikymmeniä melko samanlaisin perinteisin keinoin. Pelto kynnettiin ja muokattiin hevosvetoisilla auroilla ja äkeillä. Karjanlanta oli pääasiallinen lannoite, siemenperuna idätettiin kunnolla ja peruna istutettiin käsipelillä sahralla avattuihin vakoihin. Kemiallista kasvinsuojelua ei juurikaan käytetty ja peruna nostettiin pääasiassa heittopyöräkoneilla tai muilla hevosvetoisilla laitteilla tai kuokalla. Karjavaltaisilla tiloilla peruna pystyttiin sijoittamaan viljelykiertoon nurmen ja viljan kanssa.
60-luku, koneellistumisen vuosikymmen
Jo 50-luvun puolella pelloille alkoi ilmestyä traktoreita ja heittopyöräkonekin siirtyi pikkuharmaan perään, mutta vasta 60-luku oli varsinainen koneellistumisen vuosikymmen. Traktorien yleistymisen myötä ilmaantui nopeasti lannoitteen keskipakolevitin, puoliautomaattinen istutuskone, elevaattorinostokone ja vähitellen perunapuimuri, automaattinen istutuskone ja jo kohta siihen yhdistetty sijoituslannoitusyksikkö NPK-lannoitteelle. Ja kemiallinen rikkaruohojen torjunta yleistyi ja perunaruton torjunta tehostui. Kaikki tämä tapahtui 60-luvulla, mutta satotasossa ei tapahtunut mitään kehitystä. Miksi näin?
Isoin syy satotason junnaamisessa paikallaan on varmaan siemenperunan tautisuus. Virustaudit ja tyvimätä heikensivät kasvua ja märkämätä ja muut varastotaudit söivät vielä lisäksi merkittävän osan varastoidusta ruokaperunasta. Automaattiset istutuskoneet katkoivat ituja ja idätyksen tuoma etu menetettiin lähes täysin. Perunanviljelyyn keskittyvien tilojen synty tarkoitti samalla sitä, että kaikki tilan perunalle sopivat lohkot, ja osa sopimattomistakin, olivat vähitellen perunan monokulttuurissa. Kun niitä samalla alettiin rasittaa moneen kertaan kesässä raskailla koneilla, maat alkoivat tiivistyä ja niiden sadontuottokyky laski. Tämä kaikki nollasi paremman lannoituksen ja kasvinsuojelun tuoman hyödyn.
70-luvun suurin muutos oli varmaan varastointitekniikan kehittyminen. Koneellisesti tuuletettavat laatikkovarastot alkoivat yleistyä, ja niissä peruna säilyi itämättöminä lähes seuraavaan kesään asti. Hyväkään tuuletus ei kuitenkaan säästänyt huonolla siemenperunalla tuotettua satoa kuiva- ja märkämädiltä ja rengasmädältä.
80-luvulla uusi nousu
Perunan uusi nousu alkoi 80-luvun alussa ja seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana satotaso lähes kaksinkertaistui yli 25 tonniin hehtaarilta. Mitä silloin oikein tapahtui? Ylivoimaisesti tärkeintä oli Siemenperunakeskuksen toiminnan alkaminen ja vähitellen terveen siemenperunan tulva viljelyyn. Ensimmäisessä työpaikassani Jepuan Perunassa satsasimme ensimmäisten joukossa uuteen siemenperunaan ja näimme konkreettisesti omin silmin pellolla, mikä valtava ero kasvussa uuden ja vanhan siemenen välillä oli. Nopeasti kaikilla Jepuan viljelijöillä oli kahden vuoden siemenkierto, ensin uuden siemenen lisäysvuosi ja sitten sadon käyttö ruokaperunan siemeneksi. Tämä tuotantotapa yleistyi vähitellen koko Suomessa ja vahvistui entisestään 90-luvun puolivälissä, kun Suomi sai neuvoteltua EU:hun liittymisen yhteydessä ruoka- ja ruokateollisuusperunalle kansallisen tuen. Tuen saannin yhdeksi edellytykseksi asetettiin vaatimus, että samaa siemenerää sai viljellä tilalla korkeintaan kaksi vuotta. Kansallisen tuki loppui vuonna 2010, samoin siemenen uusimisvelvoite.
Toinen megatrendi, mikä nosti satotasoa, ja laatuakin, oli uusien lajikkeiden tulo markkinoille. Aina 80-luvun lopulle lajikkeiden uusiutuminen oli pääasiassa kotimaisen kasvijalostuksen ja Keskon Svalöv-yhteistyön varassa, Hämeen Perunan Agrico-kuviota unohtamatta. Sitten keskieurooppalaisille perunan jalostajille yksi toisensa jälkeen löytyi suomalainen edustaja ja jalostajien kärkilajikkeiden pääsy Suomen markkinoille sysäsi satotasoa aimo harppauksen eteenpäin sen aikaiseen valtalajikkeeseen Rekordiin nähden.
Kolmaskin perunasadon määrää ja laatua ratkaisevasti parantanut seikka täytyy mainita, nimittäin viljelyn ammattimaistuminen. Perunatilojen määrä alkoi laskea jo 80-luvulla ja kehitys on jatkunut 2000-luvulle asti. Kun oletettavasti keskimääräistä heikommin tuottavia tiloja ja lohkoja on jäänyt pois viljelystä, se on nostanut jäljelle jäävän perunanviljelyalan laskennallista satotasoa. Ammattimaisesti perunaa viljelevä uusi sukupolvi on lisäksi kehittänyt perunan viljelytekniikkaa jopa äärimmilleen mahdollisimman hyvän tuloksen saavuttamiseksi. Vaikka ammattimaistuminen on samalla tarkoittanut tilakohtaisen viljelyalan kasvua, ja sen myötä monokulttuurin jatkumista, se on kuitenkin tuonut enemmän hyötyjä, tehokkaampien hoitomenetelmien, tarkemman lannoituksen ja paremman kasvinsuojelun muodossa.
2010 luvulla kehitys on pysähtynyt
Mitä sitten oikein on tapahtunut 2010-luvulla, kun satotason kehitys näyttää jämähtäneen paikalleen? Ilmeisesti viljelyn teknisen kehityksen tuomat hyödyt on ammennettu loppuun ja jäljellä ovat edelleen ne samat jo 60-luvulla alkaneet haitat. Peruna viljellään edelleen pääasiassa monokulttuurissa, raskailla koneilla, josta maan läpäisevyys ja sen seurauksena kasvukunto vähä vähältä heikkenee. Jatkuvan perunanviljelyn seurauksena peltoon on pesiytynyt lukuisia perunan tauteja, jotka heikentävät sadon määrää tai laatua. Kun siemen uusimisvelvoite poistui vuonna 2010, terveen siemenperunan käyttö väheni, mikä kielii siitä, että jotkut käyttävät entistä tautisempaa siementä. Ja siemenperunan idättämisestä ei pystytä edelleenkään ottamaan kaikkea hyötyä irti. Ja perunapeltojen kastelu on edelleen vähäistä, vaikka Suomi on tuhansien järvien maa ja perunanviljely on keskittynyt pääasiassa Pohjanmaan jokivarsiin.
Satotason jatkuva voimakas heiluminen vuodesta toiseen kertoo lisäksi siitä, että joidenkin luonnonolojen aiheuttamaa haittaa ei ole ilmeisesti pystytty juurikaan vähentämään sadassa vuodessa. Suurimmaksi konnaksi nostaisin maan vesitalouden. Peruna kärsii monokulttuurin tiivistämässä maassa yhä herkemmin niin runsaasta vedestä kuin sen puutteestakin. Kesien oletettava lämpeneminen tulee vielä lisäämään veden tarvetta.Toinen hallitsematon luonnonvoima on tietysti lämpötila. Kasvihuoneilmiön vahvistuminen tuonee tähän vähitellen lievitystä niin, että meillä on vain lämpimiä kesiä, aivan kuin lapsuudessa, mutta sitä odotellessa voisi vielä kertaalleen miettiä, voisiko idätyksestä ottaa irti nykyistä enemmän hyötyä.
